Milloin olet viimeksi käynyt hammaslääkärillä? Erikoinen kysymys, ajattelet varmaan. Jatkan silti.

Hammaslääkärissä käyntiä suositellaan aikuisille 1-2 vuoden välein, vaikka kummempia oireita ei ilmaantuisikaan.

”Pienemmillä ja inhimillisemmillä kärsimyksillä ja kustannuksilla selvitään, kun hammaslääkäri löytää ongelmat ajoissa”, kommentoi Hammaslääkäriliiton puheenjohtaja Sirpa Tilander Anna-lehdessä.

Jos ihminen itse huomaa jonkin olevan vialla, on Tilanderin mukaan jo kiire. Hammaslääkäriin rohkaistaankin menemään viipymättä, jos tuntee vihlontaa, turvotusta tai särkyä.

”Aina, jos epäilee, saattaako suussa olla jokin ongelma, asia kannattaa käydä tarkistuttamassa. Silloin tilanteeseen saadaan varmuus ja ihmiselle selviää, tekeekö hän itse asioita oikein vai pitäisikö jotain tehdä toisin.” Tilander lisää.

Mietit varmaan, miten hampaiden hoito liittyy lyhytterapiaan. Kerron pian.

Mitä Suomen suun terveydenhuollolle tapahtuisi, jos ihmiset menisivät hammaslääkäriin vasta kun hampaita tippuu? Silloin, kun syöminen on kivun vuoksi mahdotonta? Vasta, kun ongelmat ovat kärjistyneet siihen pisteeseen, että ihminen on lähes työkyvytön, ihmissuhteet repeytyneet kivun vuoksi liitoksistaan ja elämänhalu alkaa loppua? Ehkä se sama mitä mielenterveyspuolella on meneillään.

”Mielenterveyden häiriöiden perusteella sairauspäivärahaa saaneiden lukumäärä on kasvanut vuosien 2016 ja 2019 välillä peräti 43 prosenttia” , Ylen artikkelissa kerrottiin viime vuoden keväällä. Tämä oli siis kehitys jo ennen kuin koronapandemia syöksi myös Suomen poikkeusoloihin ja kansa alkoi opettelemaan arkea eristyksissä toisistaan. Koronarajoitukset ja niiden tuoma yksinäisyys ovat tuskin nostaneet suomalaisten mielialaa, parantuneesta luontosuhteesta huolimatta. Mielestäni jo tämä tilasto kertoo sen, että apua oireisiin haetaan liian myöhään.

Ihmiset lykkäävät avun hakemista osin ymmärrettävistä syistä. Mielenterveyden haasteet mielletään yhä näin 2020-luvulla enemmän tai vähemmän kiusallisiksi, ikään kuin kyse olisi luonteen heikkoudesta tai jotenkin henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Avun hakemisen kynnys on turhan korkea siitäkin huolimatta, että moni julkisuuden henkilö on avoimesti kertonut omista haasteistaan ja terapiasta on tullut joissain piireissä jo ”täysin normaalia itsensä kehittämistä”.

”Otan tämän työn alle sitku mulla on aikaa. Sitku oon nukkunut edes pari yötä, että jaksan edes jutella jollekin. Sitku tää seuraava työrupeama on ohi. Onhan tälle pakko tehdä jotain, mutta ehkä sitku muulla perheellä ei oo niin paljoa meneillään. ”

”Nyt ottaisin nämä merkit vakavasti, mutku mulla on nää ruuhkavuodet, lapset ja iäkkäät vanhemmat. Ottaisin ahdistuksen puheeksi, mutku kaikilla muilla on jo omat haasteet ja ei ne tarvitse lisäkuormaa. Menisinhän mä juttelee jonnekin, mutku sinne pääsee vain jos on diagnoosit ja muut. En mä halua mitään leimaa otsaan. Onhan tää nyt helvettiä, mutku onko mulla ja mun voinnilla nyt edes niin väliä tässä maailmantilassa?”

Lyhytterapia voisi paikata mielestäni tehokkaasti suomalaisen mielenterveystyön resurssivajetta. Lyhytterapiakoulutuksen läpikäyneet terveysalan ammattilaiset voivat tarjota apua monenlaiseen mielen pahoinvointiin jo ennen kuin ollaan sairasloman ja pakon edessä. Asiakkaita ei ole tarpeen diagnosoida, eikä käyntejä kirjata terveydenhuollon järjestelmiin. Terapia Valonalla on käytössään lääkärienkin suosima etätapaamispalvelu, jonka tietoturvasta on huolehdittu ja tapaamiseen osallistuminen vaivatonta.

On viisautta kysyä itseltään aika ajoittain, voisinko minä voida paremmin? Haluaisinko nukahtaa nopeammin? Murehtia vähemmän?  Haluaisinko tuntea innostusta ja uteliaisuutta pitkästä aikaa? Kynnys hakea apua tulisi olla näinkin matala.  Ehkä mielenterveyssyistä johtuvat poissaolot saataisiinkin kuriin sillä, jos terapiaan suhtauduttaisiin yhtä arkisesti kuin hammaslääkärikäyntiin.

Millainen sitten on se negatiivinen kehitys mielen hyvinvoinnissa, joka jatkuu ihmisen työntäessä pahoinvointiaan syrjään? Usein tämä on huomattavissa siitä, että vaivihkaa oireet muuttuvat satunnaisista viikoittaisiksi, jopa päivittäisiksi. Ajoittaiset huonot yöt hiipivät alkuviikkoon ja pian eivät tee enää viikonpäivästä eroa. Ärtymys ja ”tunneherkkyys” alkavat näkyä ympäristössä ja ihmissuhteissa, läheiset ovat enemmän tai vähemmän huolissaan. Aloitekyky ja päätösten tekeminen vaikeutuu. Tulee ylilyöntejä ja rimanalituksia. Näkökenttä alkaa kapeutua ja ihminen ei ehkä ihan täysin itse enää näe päämäärää tai edes sinne pääsemisen merkitystä. Näin voi jatkua kuukausia, jopa vuosia.

Ennen pitkää tilanne on kärjistynyt, vointi on niin heikko, että tavallinen arki tuntuu ylivoimaiselta. Henkilö kokee pakkopysähtymisen ja hakeutuu terveydenhuollon piiriin, jonka odotusajat ja päätösviiveet tulevat suurimmalle osalle yllätyksenä.  Tarvitseeko sen mennä näin? Käymmehän me hammaslääkärissäkin vielä silloin, kun meillä on hampaita suussa.

Lyhytterapialla pystytään parantamaan mielen hyvinvointia monella tapaa ja kirkastamaan niitä arvoja, joita ihminen haluaa elämässään toteuttaa. Mitä nopeammin ihminen ottaa oman olonsa vakavasti ja hakee apua esimerkiksi ainaiseen ärtymykseen, sekä tunneherkkyyteen (=korkeaan stressitasoon), sitä kevyemmillä keinoilla negatiivinen kehitys voidaan pysäyttää ja käynnistää dominovaikutus toiseen suuntaan. Kuinka monella tavalla esimerkiksi toimiva palautuminen ja murehtimisen hallinta voikaan parantaa elämänlaatua kuormittavassa elämänvaiheessa!

On viisautta etsiä keinoja hyvinvointiin jo silloin kuin pahoinvointi ei ole läsnä jokaisena hetkenä. Jotta välttyisit näiltä sanaparsilta;

”Voiku olisin ottanut tämän vakavasti jo aiemmin.”

Laura

Terapia Valona