Ihmisaivot ovat hyvin monimutkainen elin, joiden toiminta on meille yhä monella tapaa täysi mysteeri, vaikka aivotutkimus on tehnyt tällä vuosituhannella lukuisia läpimurtoja. Tiedämme jo paljon hermoverkoista, välittäjäaineista ja siitä miten hermoimpulssi etenee aivoissa, kiitos modernin kuvantamisteknologian (mm. fMRI). Aivojen yksi mielenkiintoisimmista toiminnoista on se, minkä me itse miellämme ajattelemisena. Buddha ja moni muu kuuluisa ajattelija on ollut sitä mieltä, että ” olemme ajatuksiemme muokkaamia”. Siksi omien ajatusketjujen ymmärtäminen on olennainen etappi pyrkiessämme kohti parempaa elämää.

Aivojen, kuten minkä tahansa monimutkaisen elimen toiminnan hahmottamiseen on paikallaan käyttää vertauskuvia. Aivojen voisikin ajatella olevan kuin pitkälle kehittynyt, mestarillinen tieverkosto, joiden läpi kulkee jopa 60 000 ajatusta päivässä. Siis 60 000! Aivot ovatkin ratkaisseet tämän pulman tapansa mukaan fiksusti: luomalla moottoriteitä.

Moottoritietä pitkin kulkevat ne meille tutuimmat ajatusketjut, joiden ääriviivat ovat alkaneet painua tien pintaan jo lapsuudesta lähtien. Tätä yksinkertaistettua vertauskuvaa tukee myös aivotutkimuksen tämänhetkinen oletus siitä, että suurin osa päivittäisistä ajatuksistamme ovat niitä täysin samoja, joita olemme pyöritelleet vuosikausia.

Näiden ”automaattisinakin” tunnettujen ajatusten kulku on vaivatonta ja nopeaa. Niin nopeaa, että vaatii ponnisteluja ja toisinaan ulkopuolisiakin silmiä huomata se, minne moottoritie on oikeastaan syntynyt. Tie on alkanut piirtyä yksinkertaisista ehdollistumista, opituista syy-seuraussuhteista ja niiden tahattomastakin vahvistumisesta. Ura painuu syvemmälle, sillä toistot ja tuttuus helpottavat tiedon kategorisointia ja mielemme löytää ympäristöstä aiempien kokemuksien ”totuudellisuutta” tukevia todisteita.

Aivojen Autobahn on syntynyt.

Moottoriteitä tarvitaan, jotta aivot voivat säästää aikaa ja resursseja. Onhan 60 000 ajatuksen kuljettaminen päivittäin aikamoinen urakka. Moottoritie sisältää tieliikenteestä tutut kiihdytyskaistat ja ohitusmahdollisuudet. Siellä ajatukset saavuttavat Autobahneilta tutut nopeudet. Aivojen on nimittäin koko ajan priorisoitava vastaanotettuja hermoimpulsseja ja kategorisoitava tietoa, jotta liikenne pysyy hallinnassa.

Mutta mitä jos moottoritielle pääsee lähinnä negatiivista lastia?

Aivojemme tunnetuin tiedonkäsittelyn vinouma on evoluution perintönä muodostunut tapamme huomata ympäristöstä helpommin uhkat ja negatiiviset asiat. Ihmisen historiassa on ollut tärkeämpää huomata puskissa vaanivat karhut, kuin pysähtyä ihailemaan upeaa taivaanrantaa auringonlaskuineen. On silti sääli, mikäli moottoritietä pitkin kulkevat pääosin esimerkiksi pelkotilat, sekä itseä ja omaa elämäntilannetta väheksyvät ajatukset.

Tästä esimerkkinä voisi olla kuvitteellinen henkilö, jonka moottoritie johtaa hänen itselleen kertomaan muka-totuuteen: ”Olen arvoton, epäonnistun aina”. Hän poimii ympäristöstään tottuneesti kaikki tätä oletusta tukevat signaalit ja nyanssit. Pitäessään esitystä työporukassa, hän skannaa tiedostamattaan mutta tarkasti kuulijoitaan ja nappaa mukaansa pidätetyltä naurun tirskahdukselta kuulostavan äänen.

Aivot heittävät ajatusauton matkaan, moottoritie on kuuma. ”Hänkin pitää minua naurettavana, en osaa tätä”.  Samalla hän ohittaa toisen kuulijan yleisössään, sen, joka nyökkäilee innostuneesti ­– selvästi nauttien kuulemastaan. Tämä toisenlaista tarinaa tukeva ajatusauto typistyy metsittyneen polkunsa alkuun. Polku oli kyllä olemassa. Kuvitteellinen henkilömme oli joskus aiemmin epäillyt olevansa muutakin kuin ainainen epäonnistuja. Tie vain oli päässyt jo kasvamaan täyteen kaikenlaista. Aikaa ja voimia säästääkseen oli tehokkaampaa käyttää moottoritietä.

Moottoritieltä on onneksi ulospääsy. Metsittynyt polku alkaa kunnostua tai kaunis maisemareitti muodostua jo siinä kohtaa, kun tiedostat nämä yllä olevat seikat. Tiedostat sen, että käytät todennäköisesti elämässäsi vain rajallista osaa upeasta tieverkostostasi ja sitä kautta koko kapasiteetistasi. Tiedostat, että on mahdollista ajatella toisin, on mahdollista löytää uutta ja voida paremmin.

Sivupolku voi pelottaa, kuten uusilla asioilla on tapana. Tien tekeminen pystymetsään on toisinaan raskasta ja hikistä puuhaa. Pitkään käyttämättä ollut sivutie kasvaa rikkaruohoa eikä auto pääse etenemään. Tarvitaan tien kunnostusta ja uudelleen päällystämistä. Omat voimat ja keinot eivät aina tähän riitä ja siksi on ok pyytää apua.

Muutama oikein ajoitettu ja näkökulmaa avartava kysymys voi toimia tehokkaana oksasahana ja kuulluksi, sekä ymmärretyksi tulemisen tunne saattaa antaa jo suorastaan tiejyrän voimat käyttöön.

Mikäli urautuminen on alkanut ahdistaa, niin olethan yhteydessä. Ruvetaan yhdessä raivaamaan.

-Laura

Terapia Valona